Yritin ottaa sen syliin ja antaa sille kodin käsivarsieni välissä, mutta se oli liian pieni, luut kuin linnulla ja siivenalut yläselässä. Sen silmät oli syvää vettä eikä meidän katseet voineet kohdata. Yritin olla pelastusrengas ja olisin sukeltanut pohjaan asti hakemaan sen, raahannut rannalle ja puhaltanut sinertävien huulten välistä elämää sen kuihtuneeseen ruumiiseen. Mutta se pakeni pelkonsa taakse, kellui ulapalle ja vetäytyi vastarannalle, enkä saanut otetta. Anna mun mennä, se pyysi. Anna mun hengittää. Mutta ethän sinä jaksa, minä sanoin. Sinulla on keuhkot täynnä sammuneita unelmia ja silmien takana tuhkaa. Minä sanoin niin ja itkin.
Seuraavana päivänä se istui ikkunalaudalla ja tuijotti ulos. Se oli koukistanut jalkansa rintakehää vasten ja oli maailman pienin, haurain, ja olisi voinut liueta lasin läpi. Minua pelotti, pelotti niin kuin aina, kun katsoin sitä. Se oli aina jossain muualla, rakensi seiniä itsensä ja minun väliin, seiniä joista valo tulvi läpi, mutta joista minä en voinut nähdä. Niiden seinien takana tapahtui pahin. Sammutin tupakan käsivarteeni ja kävelin sen luokse. Sen silmät heijastui ikkunalasin pinnasta, ja pilvenpiirtäjien varjot sen silmistä. Olkapään luut olivat niin terävät, että tunsin niiden pistävän kämmeneeni vaikkaen koskenutkaan. Pidätin hengitystä katsellessani, miten sen rintakehä hädin tuskin liikkui, yritin kuulla polviluita vasten kumisevat sydämenlyönnit. Odotin, että sanat kiipeäisivät henkitorvea pitkin hampaiden taakse, jossa voisin pureskella ne sopiviksi sanoiksi ja niellä takaisin. En uskaltanut päästää niitä huoneen ilmatilaan, jossa ne voisivat syöksyä kuin pommikoneet ja tehdä peruuttamatonta vahinkoa raunioille, joiden äärellänytkin seisoin.
Yöllä heräsin levottomasta unesta, ja se istui siinä vieläkin, hievahtamatta. En kestänyt enää. Nostin sen syliini, se oli kevyt kuin kuollut lintulapsi, eikä se vastustellut, kun kannoin sen sänkyyn ja peittelin. Sen varjoista ja vedestä tulvivat silmät menivät kiinni, kun sormeni haparoivat silittämään ohuita hiuksia. Se nukahti heti, kuin olisi koko päivän vain odottanut, että tulen hakemaan ja annan luvan levätä. Kaduin saman tien, etten ollut tehnut sitä jo aiemmin, että olin pelännyt ja olut typerä
Koko yön valvoin sen unta ja vahdin, ettei sen sydän pysähdy kämmeneni alla. Se oli nukkuessaan levollinen ja kauniimpi kuin mikään elävä olento, vaikka olikin niin lähellä kuolemaa. Ehkä elämä oli juuri hauraimmillaan kaikkein kaunein. Mielestäni sellainen ironia oli käsittämättömän epäreilua, ja itkin voimattomia kyyneleitä niinä yön tunteina. En minä voinut olla meistä se heikompi, en saanut. Siksi itkin vain, kun se nukkui, ja lopetin heti aamun sarastaessa.
En voisi koskaan ajatella sinua taakkana, vaikka painat enemmän ja enemmän joka päivä, selkäni taipuu kumaraan, kun kannan murheitasi. Olet fyysisesti hädin tuskin olemassa, auringonvalossa läpikuultava, henkäys ikkunalasissa, valkoista luuta ja mustaa verta ja pelkoa, niin paljon pelkoa että se tarttuu minuun jo katseestasi. Silti minä kannan sinua jokaisen mustan päivän ja loputtoman yön läpi, kannan jokaisen kyyneleesi (jotka muodostavat jo valtameren) ja silitän sinut uneen. Vaikka tunnen oman elämäni hiipuvan kasaksi kellastuvia muistoja, joissa joskus oli iloa, nykyään unohtunutta, minä en välitä.
Sinun takiasi minun olemassaoloni jokainen minuutti on merkityksellinen, sinun takiasi tunnen olevani arvokas. Sinun takiasi minä kulkisin maailman ääriin ja takaisin, valtamerten syvyyksiin ja aurinkoon asti, planeettojen tuolle puolen, tähtisumuun.
Sillä minä rakastan sinua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti