"Millanen sun faijas on?"
"Se ohjais elokuvia jos ei olis pentuna hukannu videokameraansa."
"Entä mutsis?"
"Se piilottaa lääkkeitä kenkälaatikkoihin..."
"Millanen sä oot?"
"En tiedä."
Annie on letittänyt hiuksensa ranskalaisittain ja se pyytää mua arvostelemaan sen katsetta, hilseilevää hiuspohjaa ja leningin uutta väriä. Mä istun hiljempaa paikoillani kuin ikinä aikasemmin, Annien katse porautuu mun läpi ja repii kaiken tiedon olemassaolonsa keveydestä ja mun olemattomasta rakkaudesta jota en koskaan osota. Anniesta tulee ihan vitun loistava kirjailija sitten kun sen faija lähettää sille naimarahaa Amsterdamista. Se muutti sinne lähes kolme vuotta sitten ja ilmotti puolitoista viikkoa tammikuun alusta, ettei sen syöpää voi parantaa.
Mulle käy aika usein niin, että unohdan väittää vastaan kun Annie sanoo rakastavansa mua. Puoliltaöin se nukahtaa ja kehuu mun pukua palatessani töistä, jossa en oikeasti koskaan käy, mutta vain Annien mieliksi varastan rahaa pomoni takataskuista ja hirnun perään kuin hevonen uudella kesälaitumella.
Anniella on takanaan vuosituhansia tällaista piileskelyä ja hotellin käytävillä hiiviskelyä. Me asuttiin vuosi tästä päivästä taaksepäin alamaailman laitakaduilla ja mä kalastin viemäreissä rikkaiden jättämiä ruuantähteitä, joissa ei ees ollut mitään vikaa. Annie ei tajunnut ettei meillä ollut varaa ostaa uutta polkupöyrää näyteltäväksi naapuristolle, joten mä varastin senkin salaa kertomatta koskaan pyörän todellista alkuperää. Nyt se makaa viemärissä, kun rikkaiden koneet ajoivat sen kasaan tiiliseinää vasten.
Annie vetää yöpöydältään pullollisen hyvää Kalifornialaista viiniä ja koskettaa jalkaterällään merkitsevästi mun selkää. Mä haen hetkeäkään harkitsematta kaksi lasia ja se kaataa molempiin pohjat, juon omani kerralla Annien yhä nauttiessa ensimmäisiä pisaroita pullon suulta. Se rakastelee itsensä kanssa useammin kuin kadulla nuokkuvien unisten miesten ja oon siitä kiitollinen. Täällä on riemukkaita hetkiä, ja yksi niistä on varmasti se kun humalaiset rikkovat pullonsa meidän ikkunaan.
Annie on uppoutunut heti aamusta kirjoittamaan. Luen salaa sen olan yli tekstiä jota vain tulee ja tulee lakkaamatta, mut en saa selvää sen melankolisesta käsialasta. Annie kulkee läpi sumuisen valon pysähtymättä, törmäillen tiiliseiniin. Se pakenee koko ajan, ihan kuin meillä olis joku kiire. Kustantajilla tosin on, sillä Anniella piti olla valmis kirja jo viime vuonna, mutta me ei koskaan puhuta siitä ja Annie jatkaa kuin sillä olis aina aikaa.
Tällaisten hetkien vuoropuhelu on kyllästyttävää, joten en kerro mitä sanoin Annielle ja miksi hän heitti mua puolityhjällä viinipullolla. Päässäni kaikuu yhä sanat "rahalla ei ole merkitystä tällaisessa yhdyskunnassa, jossa köyhät varastavat rikkailta ja rikkaat varastavat kolikkonsa takaisin katusoittajien kitaraloukuista". Annie riisuu itsensä samalla kun kirjoittaa kirjaansa sota-ajan demoneista, Amsterdamin tulppaanipelloista ja rahoista, joita ei koskaan näy postissa.
"Joku on vieny mun kirjeen, joku ties et faija lähettää mulle rahaa."
"Paljonko se lähetti?"
"Varmaan sata tonnia, vittu varmaan sata tonnia lähetti puhdasta rahaa ja joku on varastanu vittu kaikki. Miten mä nyt voin julkasta tän kirjan kun sain sen just valmiiksi."
Annie kiroilee. Sen silmät on aina loistanut ja kihelmöinyt kun se puhuu kirjastaan, sillä on niin paljon kunnianhimoa sitä kohtaan etten ole koskaan nähnyt mitään samanlaista. Annie itkee kirjoittaessaan Lontoon läpikulkutunneleista tai vesireiteistä Niilin varrella, mutta sen kirja on valmis.
"Lähetään täältä. Lähetään Lontooseen."
"Miks Lontooseen?"
"Koska mun kirjassa Lontoo on maailman upein paikka. Faija kävi siellä ennen ku lähti Hollantiin ja mä haluun nähdä kaiken mitä se kerto mulle kun olin pentu."
"Sä puhuit viime viikolla Pariisista. Mennään mieluummin ettii sun faija."
Me tiedettiin molemmat ettei sen faijaa oo olemassakaan, vain sen kirjoissa oli faija ja se faija oli hyvä isä jokaiselle sen kakaralle. Annie letittää taas hiuksiaan alasti auringonsäteissä ja sängyn keskellä, mä heitän sille punaisen silkkinauhan sen takkuisia hiuksia varten ja se sitoo sen rusetille nopeammin kuin mä ehdin sanoa mitään.
"Hei nyt mä tajuan. Sä tajuat hiljaisuuden. Mä tahdon kirjottaa siitä kuinka sä tajuat hiljaisuuden."
Annie ei hyväksy helppoja vastauksia, mä nyökkään ja pitelen päätäni, koska vasta nyt Kalifornialainen on satuttanut mua. Veri valuu sormilta kämmenselkään, kynnenaluset on punaiset kuin viikkoina jolloin Annien takia on vaihdettava lakanat. Nuolen veren ja Annie katsoo mua, sen katseessa on taas tuo piileskelevä ja samalla hapan ilme ja se kai luulee etten mä huomaa.
Muistan kaikki mun ikuiset haaveet autiomaista ja kirkkaista keitaista, hervottoman kokosista jäätelöannoksista ja pienistä sateenvarjoista kaiken sen komeuden päällä. Annie maistuu kirsikoilta suudellessaan mua suihkussa keskipäivällä, kun me ollaan molemmat karattu naapuriin niiden käydessä viiden jälkeen vielä kerran töissä. Annie koskettaa mua vaativasti enkä mä edes harkitse kieltäytyväni kun annan sille osan omasta naimarahastani. Luonnossa.
Mä en koskaan kertonut Annielle, et revin kaikki kirjeet jotka sen faija lähetti. Niissä oli kymppejä, joskus kakskin, mut Annie toivo aina satoja tonneja "sen vitun äijän omaisuudesta". Jos hotellissa ei tultu onnelliseks juomarahoista niin ei sit vittu mistään, ja jos mä olisin tiennyt et sen faija oli köyhä ja karkas oikeesti veroja Hollantiin, Annie olis tappanut mut. Se ei halunnu et mä tiesin kuka se on. Se ei halunnu, et mä muistaisin sen faijan nimee tai niiden vanhaa asuinpaikkaa, koska sitä ei oo enää. Annie ei halunnu et mä kuulun sen menneisyyteen. Ja siks se kai lopulta hyppäskin.
Ja hei, sen kirja on ihan paska. Älkää lukeko.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti