tahdon nimen joka ei merkitse mitään. en tiedä onko minusta mieheksi, onko minusta naiseksi; en ole kumpikaan eikä minusta teihin ole
olen taivas ja venäläisten puhelinvastaajien nuoruus, sointuvat sekä huutavat puheet kilometrien takaa, jotka eivät koskaan löydä kotiin. olen aamu sängyn alla, maton alle lakaistut rakkaudenosoitukset ja revityt säkeistöt, joita soitat öisin lukkojen takana kujilla jossain päin tamperetta. vapaista osoitteista ei puhuta, alakerran mies kertoo tiskin takaa ei täällä ketään asu, yläkerran asunto on ollut tyhjillään viisi ja kohta puoli vuotta. hän hymyilee kun astun portaisiin. olen täällä ainut joka osaa kotiin.
yöpöydällä on pino varastettuja päiväysvanhoja kirjoja, tarinoita menneisyydestä, psykopaateista, puhelinvastaajista, historiallisista keksinnöistä ja siitä, kuinka tieto kuljettaa elämää eteenpäin; ihmisessä on kaksi kiloa bakteereja. olisit jo kuollut, jos tiede ei olisi keksinyt antibiootteja. järjestelen muistosi kasaan muuttolaatikoihin, astiat, särkyvää on täynnä kirjoituksia ja sanoja kipeistä hetkistä, sinun elämästäsi. olen lukenut ne kaikki ja väitän yhä, etten koskisi sinuun. etten tuhoaisi meitä uteliaisuuteni vuoksi, vaikka askeleeni unohtuvat joskus pitkiksi aikaa asemille, kaupoille, kellosepän työverstaalle.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti