kello 02:08 saavuin kotiin (siitä on itse asiassa juuri nyt kymmenen tuntia, mitä sattumaa). muistan vain järkkymättömän kärsivällisyyteni viimeiset rippeet auton etupenkillä, radiosta soi todella kaunis, tuntematon potilas ja missä muruseni on peräkkäin ja puhelimen virta loppui tunteja sitten. miten hieno tunne, miten kaunis ja rauhallinen ajatus. auton ulkopuolella nauroi humalastaan tunnettu mies, äiti hätisteli häntä kauemmas. kyllä säkin pitäisit huolta ystävästäs, jos se olis humalassa. ei sitä vaan voi jättää heittämällä mihinkään
abc:llä oli hyvää kahvia ja hiljaisia ihmisiä. en silti tahtoisi palata vuosia taaksepäin, kun edessäkin on niin paljon nähtävää -- tarvitseeko kaiken olla niin tarkkaa ja suunniteltua?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti